Matkalla Tukholmaan lentokoneella eräs ruotsalainen herrasmies kysyi minulta, mikä elämisessä Pietarissa eroaa Helsingistä. Tähänkin kysymykseen olen vastannut monesti ja monella eri tavalla.
Siitä siis päivän teema. Eli aika ja miten sen kulu(tta)minen eroaa mielestäni suomalaisesta. Toisaalta suurkaupungin elämä on hektisempää, mutta toisaalta koen sen suhteen paljon enemmän vapautta täällä kuin Suomessa.
Uskon, että yksi niistä syistä, miksi viihdyn täällä niin hyvin on, että aikakäsitykseni on aina huomaamattakin ollut venäläinen.
En käytä kalenteria. Omistan kyllä äitini minulle lahjoittaman Lakimieskalenterin, jota kannan uskollisesti mukani (vaikka käytän sitä lähinnä omituisten suomalaisten nimien esittelyyn kavereilleni). Minulla ei yksinkertaisesti ole kalenterille mitään käyttöä. Totuus on se, ettei täällä tehdä suunnitelmia kuin parin päivän päähän.
Teoriassa saatetaan puhua jostain, mitä tapahtunee viikon päästä, mutta silloinkin puhutaan oikeasti siitä, että tästä puhutaan sitten myöhemmin. Ennen yritin aina saada
etukäteen sovittua tapaamisia ystävieni kanssa, mutta sellaisetkin suunnitelmat kuuluu varmentaa vielä samana päivänä. Sittemmin totesin proseduurin hyödyttömäksi. Parempi: "Hei! Mitä teet nyt? Entä illemmalla? Okei, soitellaan huomenna".
Ja tämä sopii minulle mainiosti! Samansorttista logiikkaa noudatan nykyään myös Suomessa. Enhän usein edes tiedä kuin pari päivää (jos sitäkään) etukäteen, olenko menossa ja jos niin minne. Toisaalta on sääli, etten ehdi aina näkemään kaikkia kavereitani Suomessa, sillä heiltä ei usein löydy sitä torstai-iltapäivän rakoa
klo 15:45-16:35.
Mutta ei kyse ole edes pelkästään suunnitelmista. Ehkä täälläkin
joku elää kalenterissaan kiinni. Mutta paljon on asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Itselleni tuo suunnatonta mielenrauhaa se, että busseilla ei ole aikatauluja. Eri vuorokaudenaikoihin löytyy vain intervallit. Bussi kulkee 10 minuutin välein. Koko elämäni olen Helsingissä juossut kello 07:37 bussiin tai ratikkaan. Ja pysäkillä piti mielellään olla muutama minuutti etukäteen. Että sidot ne kengännauhat sitten siellä bussissa, nyt menoks!
Lukujärjestykseni yliopistolla on täysin elektroninen ja päivittyy jatkuvasti. Seuraavan päivän luennot kannattaa tarkistaa illalla ja uudelleen aamubussissa, sillä muutoksia tapahtuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Opiskelijan velvollisuus on sihdata aikatauluja ja olla paikalla silloin kuin käsketään. Mutta onneksi mun tiedekunnassa ei sentään ole läsnäolopakkoa. (Taisiis periaatteessa on, mutta ketään ei kiinnosta - tärkeintä on, että osaa). Toisaalta voin mainita tämän
joustavuuden miinukseksi sen, että kukaan ei tiedä tarkalleen, milloin tentit ovat. Puolisokeana on helppo osoittaa ne viikot, joille kokeet todennäköisesti osuvat, mutta tarkat päivät ja ajat saadaan tietää vain muutama viikko etukäteen.
Ja sitten vielä yksi juttu. Ja se on se paras. Pietarissa eletään myöhäisempää rytmiä kuin Suomessa. Luennot alkavat aikaisintaan kello 10. Ja perinteisesti töihin mennään samoihin aikoihin. Pahin iltapäiväruuhka on jossain iltakuuden ja -kahdeksan välillä. Vaatekaupat ovat auki kello 23 saakka ja ruokakaupat ovat pääsääntöisesti 24h. Suomessa on aivan sietämätöntä, että kaikki kaupat menevät lauantaisin kiinni KUUDELTA (ja samalla ajetaan vielä ostelunhaluiset asiakkaat ulos haravalla työntäen). En ole koskaan ollut aamuvirkku enkä ole sellaiseksi vielä tullut (vaikka yritys on ajoittain ollut kovakin). "
Ensimmäinen aamu aikoihin, jolloin olisin saanut nukkua niin pitkään kuin halusin, mutta heräsin itse kahdeksalta" on minulle täyttä hepreaa.
Toisin sanoen: pidän siitä, etten ole kasvanut kelloon tai kalenteriin kiinni. Se jättää myös tilaa yllätyksille ja odottamattomille mahdollisuuksille, joita täällä tulee vastaan usein, halusit tai et.